Mistä kaikki alkoi...

"Mä oon miettinyt että me voitaisiin mennä naimisiin"

Noiden sanojen jälkeen meinasi tämä tyttö purskauttaa aamupalajogurtit T:n naamalle. Olin ihan että mistä herra nyt oikein höpöttää. T sanoi uudelleen ”Me voitaisiin vaikka mennä naimisiin”. Mennä vaikka naimisiin? Kuulostaa siltä kuin ei olisi tässä nyt muuta tekemistä, joten mennäänkö vaikka naimisiin tai grillille. Okei, en tuota ajatellut silloin. Nyt ajattelen. Näin ajateltuna taisi vaatia todella paljon rohkeutta esittää kosinta, joten herra esitti sen omalla tavallaan. Nyökkäilin siinä sitten että kyllä me vaikka voitaisiin mennäkin. Tuumasta toimeen. Ajoimme metrolla romanttisesti keskustaan ja ostimme kihlasormukset. Illalla oli vuorossa soitto äideille. T ilmoitti rauhallisesti äidilleen että me menemme naimisiin. Luurin toiseen päähän syntyi hiljaisuus ja sitten ”Onko O raskaana?” T sanoi, etten ollut ja sanoi, että me menemme naimisiin ihan rakkaudesta, ei sen vuoksi että olisin raskaana.  T:n äiti oli vähän että jaa’a, minun poikani menee naimisiin noin nuorena (26 v.). T lopetti puhelun ja soitin sitten äidille. Kun hän vastasi sanoin, että arvaas ketkä menevät naimisiin. Äiti kysyi innoissaan että meneekö isosiskoni. Sanoin että minä menen. ”Ai T:n kanssa?” Kenenkä muunkaan?

Puhelut äideille olivat ohi ja pian oli saanut koko suku tietää. Meille soiteltiin ja varmistettiin että olimme varmoja mitä olimme tekemässä. Aivan kuin avioliitto olisi jotain todella hirveää! Me vakuutimme olevamme varmoja ja sanoimme että emme halunneet valtavia kirkkohäitä. Aloimme suunnitella häitä ja kummankin mielestä olisi aivan upeaa viettää kesähäät. Haluamme pienet häät, joihin tulee vain perhe ja läheisimmät ystävät. Hääpaikan varasimme jo ja paljastan siitä sen verran että ikkunoista näkyy meri ;)

Hääpuku on tietysti myös hankittava. Minulle on yksi kriteeri. Haluan lyhythelmaisen hameen ja tuntuu, etten pysty löytämään mistään oikeanlaista. Toki vielä on hyvin paljon aikaa hoitaa asia pois alta, mutta minä inhoan stressiä joka minuun iskee usein kun jätän asioita aina vain myöhemmäksi. Olen ehkä liiankin suunnitelmallinen ja minusta tuntuu, etten pysty olemaan suunnittelematta mitään. Esim. Olen jo listannut ylös mitä aion ostaa joululahjaksi läheisilleni (+ omia joululahjoja, joihin koen olevan aina oikeutettu). Mutta siihen pukuun. Lightinthebox.com on aivan ihana sivusto. Löysin sieltä melkein täydellisen puvun ja ajattelin kiikuttaa ompelijalle, koska ompelijaan minä aion turvautua, kun hääpukukaupasta ei tunnu mitään minulle sopivaa löytyvän. Okei, ehkä sieltä löytyy, mutta olen päättänyt että en löydä sieltä mitään ja vain ompelija voi toteuttaa unelmapukuni ja silloin, kun päätökseni on tuo, ei kaupasta tule löytymään mitään.

Idea tähän blogiin lähti siitä, että haluan jakaa muiden kanssa häitä edeltävää hysteriaa, intoa ja muutenkin pientä palaa elämästäni. Rakastan kirjoittamista ja päiväkirjaa olen kirjoittanut melkein koko elämäni. On aina joskus aika ihanaa lukea pikku O:n ala-asteaikaisia kriisejä, murrosiän kiukuttelua ja lukion koeviikkoepätoivoa. Tuntuu niin hassulta lueskella niitä ja aina lukiessa tulee mieleen asioita ’Ainiin, olin ihan unohtanut tuon jutun…’. Huomaan kasvaneeni, vaikka minussa asuu yhä se tyttö, joka luennoi aivan pienistä asioista (”Tiedätkö muuten mikä on globalisaatio?” Äiti raukka joutui kuuntelemaan puhettani n. 20 min… 12.3.2005) ja jaksaa tarttua joihinkin pikku juttuihin.

Apua, en ole edes esittäytynyt! Nimeni on siis tuttavallisesti pelkkä O (orava, opossumi, oranki…) ja täällä nimimerkkini on Miss O, koska rouvasarvo on tulossa vasta kesäkuussa. Ikää minulta löytyy 24 vuotta ja syntymäpäivääni vietän 17.9 (mikä on Bloggerin profiilijutussa esimerkkipäivänä!!). Asun Helsingissä kihlattuni T:n ja koiramme Vilin kanssa.  Olen työssäkäyvä opiskelija, joka tykkää opiskelusta enemmän kuin olisi itse ikinä uskonutkaan. Luentosali voi olla myös ihan mukava paikka, uskokaa pois. Rakastan matkustelua todella paljon ja aina kun tilaisuus (ja rahatilanne) sopii, yritän päästä reissuun. Niin kotimaanmatkailu, kuin ulkomaanmatkailu ovat mieleeni. Suomi on oikeasti kaunis maa.

Minusta maailman kolme parasta keksintöä ovat nukkuminen, syöminen ja sauna. Rakastan Iittalan kartiomukeja ja niitä on kertynyt jo monia värejä. Kerään astioista Arabian Runoa (mutta siitäkin vain sitä tiettyä kuviota) ja Teemaa. Lisäksi Aalto-astiat, -maljakot yms. ovat todella upeita. Sisutuksessa rakastan kodikkuutta ja yksinkertaisuutta. Vuokrakämpässä on se huono puoli, että ei kovin helposti saa lupaa vaihtaa tapetteja tai muuta, mutta tässä asunnossa saimme tehdä niin! Tummansininen kiurujen yö-tapetti koristaa yhtä pientä seinäkaistaletta eteisessä ja olohuoneessa on maitokahvin sävyinen yksi seinä ja muut ovat luonnonvalkoisia. Tuota Kiurujen yötä rakastan syvästi ja olen sitä jo monia vuosia rakastanut tapettikaupoissa ja sisustuslehdissä. Se oli hauskan näköinen myös keltaisena, mutta muihin seiniin sopi tummempi. Joskus vielä se keltainen…

Itse en pidä ulkonäöstäni, mutta ei kukaan taida pitää omastaan kovin paljoa. Aamuisin kun olen laittautunut, tunnen oloni kauniiksi. Hiukset ovat hyvin siihen asti kun olen sisällä, mutta ulkona joku typerä vieno tuulenpuuska saa ne sekaisin kun kvelen ne typerät parisataametriä metrolle… Olen TODELLA lyhyt, mutta olen tullut sukuuni. Olen siis 155,3 cm pitkä. Tuo pilkku kolme on hyvin tärkeä, koska isosiskoni on 155 cm, joten voitan hänet mennen tullen pituuskilpailussa. Harmittavinta on se että pikkusiskoni on 162 cm. Olen aivan varma että äiti ja isä säästivät ne pienetkin lisäsentit häneen meidän isosiskojen kiusaksi. Ärsyttäviä, totta tosiaan. Korkokengät pelastavat tilannetta ja pituutta tulee lisää. Silti olen aina se porukan tappi (Olimme työkavereiden kanssa syömässä lounasta ja kun ruoat oli syöty,  tarjoilija sanoi minulle hymyillen kuin lapselle ”Sinäkin söit oikein reippaasti.”. Työkaverit saivat hyvät naurut.), mutta en mikään hiljaisin. T aina sanoo että pituuteni korvautuu äänellä, joka kaikuu jostain alhaalta ylös asti. Olen siis kovaääninen ihminen tai minulla on vahvat äänihuulet, kuten äiti tapaa sanoa.

Pienenä halusin malliksi ja Spice Girlsin Victoriaksi, mutta tajusin joskus että minusta ei voi tulla kumpaakaan. Niinpä päätin katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Viimeisenä lukiovuotena opo kysyi minulta mitä haluan tulevaisuudelta ja olin hetken aikaa sormi suussa enkä osannut vastata. Sitten aloin katsella netistä kiinnostavia koulusysteemejä ja löysinkin yhden todella nopeasti. Hain ja pääsin yllätyksekseni sisään. Täällä sitä ollaan yhä J

Mutta jätän tämän jaarittelun nyt sikseen ja menen laittamaan ruokaa. Minulla oli tänään vapaa-päivä ja T pääsee puoli kuudelta kotiin ja on tunnetusti nälkäinen. Onneksi tuleva vaimo rakastaa ruoanlaittoa ja pisti jo eilen kanafileet marinoitumaan turkkilaiseen jogurttiin. Nam. Slurps.

Heippa vaan! Toivottavasti tämä blogi jaksaa enemmän kuin tämän ensimmäisen tekstin verran!